Nyt olen taas yhdessä silloisen exäni kanssa, uudesti syntyneenä, mielialalääkkeet mukanani. Voisin sanoa, että lääkkeet ovat rauhoittaneet minua ihmisenä, mutta silti tuntuu että olen kyllästymässä taas pikkuhiljaa. En tiedä minkälainen mies pitäisi yllä vaativan mielenkiintoni, että en pistäisi poikki. Kuitenkaan en ole enää nirso, vaikka finnit poikaystävälläni rasittavat minua, mutta kuitenkin tiedän pitkän taipaleen myötä, että sisimmässäni rakastan häntä paljon. Jos en poikaystävänä, niin ainakin ystävänä.
Toisaalta taas, seksi merkkaa. Parisuhteessa sitä saa mukavasti ja rennosti selvinpäin. Sinkkuudessa on ikuinen riesa yhdenillanjutut, jotka eivät nyt yksinkertaisesti sovi minulle, vaikka niitäkin on ollut viimeisen puolen vuoden aikana lukuisia.
Rakkaus myös merkkaa. Kun tietää, että on joku jolta sitä saa - tulee turvallisempi olo, tuntee olonsa hyväksi koska on aina joku jonka kanssa puhua.
Eniten kuitenkin kyseisessä parisuhteesa ahdistaa se, että itse henkilökohtaisesti tavitsen rutkasti omaa aikaa ja poikaystäväni vaatii itselleen aikaa paljon ja "inisee" kun en halua nähdä kuin kerran viikossa. - "Mitä järkeä on seurustella, jos et halua nähdä". Siinäpä vasta kysymys.
